Tarina elämänkiemuroista ja ihmissuhteista

Tarina alkaa viime maanantaista, tiistai meni hyvin, keskiviikkona aukesi korkki ja sain idean kirjoittaa päiväkirjaa vastoinkäymisistäni, torstain meni hyvin, perjantaina aukesi korkki ja sain iden päiväkirjan muuttamisesta blogiksi:

Jätin Liisan viimein maanantaina liian pitkään mä sitä venytinkin. Aika normaali suhde mulle tässä viimeisen kolmen vuoden aikana: kesto pari kuukautta ja jossain vaiheessa mua alkaa ahdistaa. Mun pitäis olla itsekkäämpi ja pystyä pistämään juttu poikki heti alussa, jos tiedän että siitä ei tule mitään. Kai mä luulin, että jos tyyppi on muuten niin huippu niin pystyisin kiertämään pinnallisuuteni ja sen, että en vaan pysty näkemään lihavaa ihmistä seksikkäänä ja himottavana. Toivon todella, että tämä on viimeinen kerta, kun yritän mitään sellaista joka ei tule toimimaan.

En mennyt keskiviikkona ranskan tunnille, enkä töihin... Jäi paha omatunto, varsinkin kun join taas tiistai illalla. En paljoa, ehkä 5 annosta, mutta sen verran kuitenkin että aamulla tiesi juoneensa ja aika myöhäänkin taisi mennä. Alkoholista on todella muodostunut ongelma minulle, vaikka en haluakaan tunnustaa sitä kenellekään, varsinkaan itselleni. Teille sen tunnustin, tämä on kai jo edistysaskel. Olen paninut myös mielenterveysongelmien kanssa viimeiset kolme vuotta. Haluaisin pystyä olemaan ihan normaalisti ja elämään ilman näitä paskoja tunteita, vaikka sitten yksin jos en vierelleni löydä ketään sopivaa ihmistä. Liisan myötä olen taas hukannut yhden palan itsestäni. Montako palaa on vielä jäljellä? Montako palaa pystyy hukkaamaan, niin että peliä pystyy vielä pelaamaan? Voiko hukattujen palojen tilalle löytää uusia?

Liisa ei ole tämän blogin päähenkilö, ennemminkin sivuhenkilö, joka on erittäin tärkeässä roolissa tarinan alkamisen suhteen. Tarinan päähenkilöitä tulevat olemaan enemminkin: Riitta, Viivi, Keijo, Satu, Helena, Mari,... Ihmisiä, jotka ovat omalta osaltaan olleet sotkemassa mun palettia. Monelta heistä olen tietysti saanutkin jotain, mutta kokonaisvaikutus taitaa kaikkien osalta olla negatiivinen. Kaikki sellaisia ihmisiä, jotka olen päästänyt lähelleni, luottanut... Onko se ollut sen arvoista? Olisiko ollut vain parempi hautautua omaan maailmaan, elämä ei ehkä olisi ollut niin kivaa, mutta silloin kukaan ei myöskään olisi päässyt satuttamaan mua.

Mä aion kertoa asioista ja ihmisistä niiden oikeilla nimillä. Jos tunnistat tarinan kertojan tai jokun henkilöistä, olet vapaa kertomaan tästä heille ja ottamaan kantaa, jos niin haluat.